Kuinka itsestäänselvinä joitakin asioita voi ihminen pitää? Niin kuin vaikka sitä päivittäistä pesuohjelmaa jonka voi valita pestessään pyykkiä. Ihan tavallista pyykkiä. Ihan tavallisten ihmisten kodissa. Jotka eivät ehkä niin tavallisia olekkaan. Minä en oikeastaan tiedä mitä tavallisuus tarkoittaa. Tai se mysteerinen normaali. Sellainen olen kuitenkin joskus halunnut olla. Jotakin sellaista kuin kaikki muutkin ovat. Eihän minusta kuitenkaan voi sellaista tilastoihmistä tulla. Silti minutkin on johonkin tilastoon pistetty. Kaikkihan ovat. Kun kaikkien on pakko olla laskettavissa jollakin matemaattisella kaavalla. En vain jaksa olla kiinnostunut sellaisista asioista. Minä olen se outo tyttö joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Silläkin tavalla vinksahtanut että pitää mustelmia kauniimpana kuin niitä kauniita asioita joita kai useimmat kauniina pitävät.

Minua ei ole rakasteltu koskaan. Vaikka neitsyyteni menetinkin sydänlakanoissa Himin When Love And Death Embracen soidessa hämärässä huoneessa. Se oli sellaista teinirakkautta 90-luvulla. Minä pidin mustelmista jo silloin. Fritsujen helminauhasta kaulalla. Niin piti se toinenkin. Minä imin niitä sen kaulaan melkein pimeässä discossa sellaisen määrän ettei mikään riittänyt. Silloin ei oltu aikuisia vaikka niin toivottiinkin. Eikä välitetty mitä muut ajattelevat. Siitäkään huolimatta että sitä ajatusta yritettiin hakata voimalla meidän korvien väliin.

Minussa on sellaista palavaa himoa vieläkin. Sellaista joka karjuu pään sisällä villieläimen tavoin. Se on repinyt ja riuhtonut kahleissaan koko syksyn ja talven. Se ei kaipaa kontrollia. Eikä halua hallintaa. Vaikka sitä se totta vieköön varmasti tarvitsisikin. Se haluaa kaikkea ja se haluaa paljon. Hallitsematonta kiimaa joka turhauttaa lähes taukoamatta. Se haluaa kipua. Kosketusta. Nautintoa. Se tiputtaa minut maailman laidalta millaisina hetkinä hyvänsä. Sitä ei voi sanoittaa eikä kuvailla. Se on jotakin semmoista millä ei ole määrää. Se on riehunut minussa ennenkin. Eivätkä kiltit tytöt saa olla sellaisia. Nartut ovat sellaisia. Sellaiset huorat jotka odottavat sumuisissa porttikongeissa katseet täynnä usvaa.  Odottavat sellaista pukumiestä joka nappaa taksiin ja kuljettaa käytettäväksi. Omien himojensa täyttäjäksi. 

Ei sellaisilta tytöiltä kysytä mitä ne haluaisivat. Ei tänään. Eikä huomennakaan. Sellaisia tyttöjä on naitu ja otettu melkein väkisin. Sellaiset tytöt kerjää että niitä raiskattaisiin. Sellaisilta tytöiltä kysytään että miten niitä voisi raiskata kun ne ovat koko ajan niin kiimassakin. Sanonta sanoo että punapäät eivät pääse taivaaseen. Enkä minä ole sinne menossa. Tässä elämässä on kuljettu niin helvetin leveillä teillä ettei ne suoraan maalatut maaliviivat ole aina riittäneet. 

Illuusiot ovat tärkeitä. Ne ovat sitä tänään ja ne ovat sitä huomennakin. Ne ovat sellaisia mistä seksuaalisuus hengittää ja voi tuntea olevansa elossa. Elossa sellaisella tavalla joka irrottaa jalat maasta. Se on minun taivaani.

Todellisuus on tässä ja nyt. Siinä hetkessä kun ne helkkarin pyykit pitäisi viikata ja löytää pari jokaiselle yksinäiselle sukalle. Se on niin totta että jalat liimautuu lattiaan ja lakkaa toimimasta. Se on minun maani.